(Tiivistelmä 19.05.2004/miia)
Hovioikeudessa kaikki asianosaiset hakivat muutosta käräjäoikeuden välituomioon.
H oli ollut Oy Lohja Ab:n palveluksessa vuosina 1979-88. Tänä aikana sinkkisulfidiohutkalvojen valmistuksessa oli käytössä yksi sovellutusmuoto sittemmin patentoidusta menetelmästä. H oli hakenut patenttia 1989 seostusmenetelmää koskevalle keksinnölleen sitä saamatta, sillä keksintöä väitettiin jo tunnetuksi. Planar oli hakenut 1990 menestyksellisesti patenttia samojen ohutkalvojen valmistamiseksi.
Käräjäoikeudessa H oli vaatinut patentin nro 86995 siirtämistä oikealle keksijälle eli itselleen tai hänen vahvistamistaan pääkeksijäksi ja merkitsemistään patenttirekisteriin keksijänä 75 prosentin osuudella keksinnöstä. H oli vaatinut myös hänen, Metran ja Planarin 1992 allekirjoittaman sovintosopimuksen julistamista pätemättömäksi, korvauksia patentin käytöstä sekä Planaria esittämään kaikki patenttiin liittyvät asiakirjat.
Planar ja Metra olivat vaatineet kanteiden hylkäämistä liian myöhään nostettuina. Heidän mukaansa kanneoikeus oli menetetty sekä työsuhdekeksintölain että patenttilain nojalla. H oli suostunut vanhentumiskysymyksen ratkaisemiseen välituomiolla.
KäO oli todennut kyseessä olevan työsuhdekeksinnön, jonka oikeudet Lohja oli ottanut konkludenttisesti itselleen vuonna 1983. Työsuhdekeksintölain mukaan kanne korvausten saamiseksi olisi pitänyt panna vireille viidessä vuodessa, joten kanneaika oli siten menetetty. Myös patentin myöntämisestä alkava vuoden määräaika oli päättynyt. KäO:n mukaan kyseessä ei ollut toisaalta 9 §:n mukainen tilanne, jossa muuttuneet olosuhteet antaisivat aiheen korvauksen sopimiseen aiemmasta sopimuksesta poiketen. Patenttilain 52 § mukainen kanne patentin siirtämiseksi on pantava vireille vuoden kuluessa siitä, kun kantaja on saanut tiedon patentin myöntämisestä. Vastaajien väitteestä huolimatta ei voitu katsoa, että H olisi tiennyt patentista aikaisemmin kuin 1995. Siten kanneoikeus ei ollut vanhentunut. Koska Lohja oli kuitenkin 1983 ottanut oikeudet keksintöön itselleen, ei H:llä ollut sen jälkeen ollut siihen oikeutta eikä puhevaltaa kanteen ajamiseen. Yhtiöiden välituomiovaatimus hyväksyttiin ja H:n kanne hylättiin.
HO vahvisti, että H:n oikeus vaatia korvauksia työsuhdekeksintölain 7 §:n nojalla oli vanhentunut. Se katsoi kuitenkin, että edellytykset lain 9 §:n mukaisten lisäkorvausten maksamiselle olivat olemassa. Myöskään keksijänasemaan tai sovintosopimuksen pätemättömäksi julistamiseen liittyvät vaatimukset eivät vanhene korvausvaatimusten tavoin. Näiltä osin asia palautettiin käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.