Tapauksessa oli kyse patentista, joka pyrki ratkaisemaan digitaalisena viestinä matkaviestimeen (matkapuhelin) jaettavan rahanarvoisen hyödykkeen, esimerkiksi tekstiviestilipun, aitouden todentamisen. Ongelma, joka patentilla oli pyritty ratkaisemaan, koski tekstiviestilippujen kopioimista edelleen lähettämällä siten, että tilaaja lähetti sähköisen lipun edelleen kopiona vastaanottajalle, joka oli tallentanut lähettäjän nimen paikalle lippusovelluspalvelun numeron. Tämän vuoksi edelleen lähetetty viesti oli saatu näyttämään siltä kuin se olisi vastaanotettu lippusovelluspalvelimelta.
Oy Plusdial Ab (Plusdial), jolla tapauksen patentti (kannepatentti) oli hallussa, ratkaisi ongelman koodiarvon käyttämisellä. Plusdialin mukaan INA Finland Oy (INA Finland) oli menetelmällään pyrkinyt ratkaisemaan täsmälleen saman teknisen ongelman. Menetelmässä tarkastuskoodin kaksi ensimmäistä kaksinumeroista lukua olivat sellaisia koodiarvoja, jotka kuuluivat Plusdialin kannepatentin suojapiiriin. Muilta osin INA Finlandin menetelmä sisälsi sallittuja elementtejä.
INA Finland oli menetelmässään lisännyt tekstiviestilippunsa kellonaikaan sekunnit ja käyttänyt tarkastuskoodeja, joiden avulla oli tarvittaessa pystytty toteamaan, oliko lippu saapunut oikealta lähettäjältä. Koodiarvot muodostettiin ajasta riippuvan säännön mukaan siten, että koodiarvo riippui lippuun suorakielisenä kirjatusta ajasta ja lippuun suorakielisenä kirjattu aika vastasi siihen kirjattua lähetysaikaa.
Plusdialin mukaan INA Finlandin menetelmä loukkasi kannepatenttia.
KO oli todennut, että kannepatentin hakemuksen tekohetkellä vallinneeseen yleisesti tunnettuun tekniikkaan kuului koodiarvojen sisällyttäminen käyttäjädatakenttään. Plusdialin mukaan se itse oli ollut ainoa relevantin tekniikan tarjoaja kannepatentin hakemushetkellä maailmalaajuisesti. INA Finland oli alkanut tarjota vastaavaa palvelua vasta HKL:n vuosina 2006-2007 järjestämässä tarjouskilpailussa.
Plusdialin patenttivaatimus kuului: ”Menetelmä suljetusta verkosta digitaalisena viestinä matkaviestimelle jaettavan rahanarvoisen hyödykkeen aitouden todentamiseksi, jolla digitaalisella viestillä on ennalta määrätty muoto, joka käsittää kentät verkon muodostamille arvoille, tunnettu siitä, että menetelmässä on seuraavat vaiheet:
1) muodostetaan koodiarvo ajasta riippuvan säännön mukaan siten, että muodostettu koodiarvo riippuu digitaalisen viestin lähetyshetkestä,
2) lisätään muodostettu koodiarvo tiettyyn ensimmäiseen kenttään digitaalisessa viestissä, jolla ensimmäisellä kentällä on ennalta määritetty rooli, joka on jonkin muun kuin koodiarvojen siirtäminen, ja
3) lisätään viestin lähetysaikaa edustava arvo johonkin toiseen kenttään digitaalisessa viestissä.”
KO oli todennut, että kannepatentti ratkaisi nimenomaan tekstiviestilippujen aitousongelman. Aitouden todentamisella oli tarkoitettu lippuväärennösten estämistä ja väärennettyjen lippujen havaitsemista tarkastustilanteessa. INA Finlandin menetelmän tarkoituksena sen sijaan oli ollut ratkaista ongelma, joka liittyi lipun ostamiseen viime tipassa.
KO oli viitannut Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisusta NJA 2000 (TVILLINGKORT) ilmenevään oikeusohjeeseen: mikäli kannepatentin mukainen menetelmä/järjestelmä ja loukkaavaksi väitetty menetelmä/järjestelmä eivät ratkaise samaa teknistä ongelmaa, ei kysymyksessä voi olla ekvivalenssiopin mukaan patentin loukkaus. KO oli todennut, ettei INA Finlandin menetelmä täyttänyt kaikkia Plusdialin kannepatentin piirteitä, eikä kyseessä voinut olla sanamuodon mukainen loukkaus. INA Finlandin menetelmä oli vastannut kannepatentin etuoikeuspäivänä tunnetun tekniikan tasoa lukuun ottamatta kehittyneempiä tarkastuskoodeja.
KO oli hylännyt Plusdialin kanteen perusteettomana.
Plusdial valitti HO:een ja toisti kanteensa. HO:ssa kanteessa oli kysymys siitä, oliko INA Finland kännykkälippupalvelua tarjotessaan käyttänyt Plusdialin kannepatentin mukaista menetelmää ja oliko INA Finlandin käyttämä menetelmä loukannut mainittua patenttia.
INA Finlandin käyttämien tarkastuskoodien avulla oli pystytty tarvittaessa toteamaan myös se, oliko lippu saapunut oikealta lähettäjältä. Niillä ei kuitenkaan ollut pyritty todentamaan lipun aitoutta kannepatentin tarkoittamalla tavalla.
HO katsoi KO:ssa esitetyillä perusteilla, ettei kyseessä ollut patentin loukkaus. Ekvivalentin loukkauksen osalta pääsääntö on, että epäolennaiset erot patenttivaatimuksen tulkitun sanamuodon ja loukkausesineen välillä eivät poista loukkausta. Loukkausesineen on ratkaistava patentissa kuvattu ongelma, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että ekvivalenttina ei voida pitää sellaista ratkaisua, joka rakenteeltaan on varsin lähellä patentissa kuvattua keksintöä, jos ratkaisu ei ratkaise patentissa kuvattua ongelmaa vaan jonkun muun teknisen ongelman. INA Finlandin käyttämällä menetelmällä ei ollut pyritty todentamaan lipun aitoutta eikä kysymyksessä siten ollut ekvivalentti ratkaisu.
HO ei muuttanut KO:n tuomiota.
(EL)