P.R. (kantaja) vaati, että Valmet Power Oy (vastaaja) velvoitetaan suorittamaan hänelle 1.799.000 euroa viivästyskorkoineen ensisijaisesti työsuhdekeksintölain 7 §:n mukaisena kohtuullisena korvauksena sekä toissijaisesti patenttilain 58 §:n mukaisena korvauksena patentinloukkauksesta.
Asian valmistelun yhteydessä asianosaiset sopivat, että markkinaoikeus ottaa kantaa siihen, oliko asia sovittu 8.2.1998 tehdyllä sovintosopimuksella sekä siihen, onko kantajan oikeus kohtuulliseen korvaukseen vanhentunut. Lisäksi asianosaiset sopivat, että Mao ottaa kantaa patenttilain soveltamista koskeviin kysymysiin.
P.R. oli tehnyt keksinnön, josta hänelle oli 15.11.2012 myönnetty kansallinen patentti FI 123106. Kantaja katsoi ilmoittaneensa keksinnöstä viipymättä työnantajalleen työsuhdekeksintölain mukaiseksi. Työnantaja Tampella ja sen seuraajayhtiöt olivat ottaneet keksinnön käyttöönsä ja käyttäneet keksintöjä. Työsuhdekeksintölain 7 §:n 3 momentin nojalla kanne voidaan panna vireille vuoden kuluessa patentin myöntämisestä. Siten kantaja katsoi, ettei hänen kanneoikeutensa ole vanhentunut.
Vastaaja vaati, että kanne hylätään. Ensisijaisen kannevaatimuksen osalta vastaaja perusteli, ettei kantaja ollut tehnyt työsuhdekeksintölain mukaisia keksintöilmoituksia eikä kyseessä voinut olla työsuhdekeksintö. Lisäksi vastaaja katsoi, että asiassa oli tehty 8.2.1998 sovintosopimus, joilla riitaisuudet oli katsottava tulleen sovituksi. Toissijaisen kannevaatimuksen osalta vastaaja on todennut, ettei ole käyttänyt patentin FI 123106B mukaista menetelmää patenttihakemuksen tekemispäivän jälkeen. Vastaajan mukaan sillä oli katsottava olevan patenttilain 4 §:n mukainen ennakkokäyttöoikeus.
MaO katsoi, että kantajan esittämät asiakirjat olivat tapaamisten yhteydessä laadittuja luonnoksia tai muistioita tai suunnitelmia, eivätkä työsuhdekeksintölain 5 §:n mukaisia työsuhdekeksintöilmoituksia. 8.2.1988 solmitun sovintosopimuksen osalta MaO katsoi, ettei sopimuksella ollut katettu lainkaan kanteessa tarkoitettuja keksintöjä.
Ensisijaisen kannevaatimuksen osalta MaO tarkasteli työsuhdekeksintölain 7 §:ään perustetun korvausvaatimuksen vanhentumista. MaO totesi, että kyse oli työsuhdekeksintölain 7 §:n mukaisesta kohtuullisesta korvauksesta, joten työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 1 momentin vanhentumissäännös ei sovellu.
Työsuhdekeksintölain mukaisen vanhentumisajan alkaminen on MaO:n mukaa sidottu siihen ajankohtaan, jolloin työnantaja on ilmoittanut työntekijälle ottavansa oikeudet keksintöön lain 6 §:n mukaisesti. Lain sanamuodon mukaan vanhentumisajan ei voida katsoa olevan sovellettavissa tapauksissa, joissa osapuolet ovat nimenomaisesti sopineet ilmoitusjärjestelmän syrjäyttämisestä tai korvausvelvollisuuden syntyminen perustetaan työntekijän ja työnantajan laista poikkeavaan menettelyyn ilman, että nämä nimenomaisesti olisivat sopineet työsuhdekeksintölain mukaisen ilmoitusjärjestelmän syrjäyttämisestä.
MaO katsoi, että kantajan kannevaatimuksen vanhentumiseen oli siten sovellettava yleisiä saatavan vanhentumista koskevia säännöksiä. Ottaen huomioon vanhentumislain säännökset, kantajan oli katsottava menettäneen oikeutensa ensisijaisen kannevaatimuksen mukaiseen korvaukseen vanhentuneena.
Toissijaisen korvausvaatimuksen osalta MaO totesi, että lähtökohtaisesti oikeus korvaukseen patentinloukkauksen perusteella on ainoastaan patentin myöntämisen jälkeiseltä ajalta. Patenttilain 58 §:n 2 momentin mukaan vahingonkorvaus voidaan myöntää sellaisesta hyväksikäyttämisestä, joka on tapahtunut ennen kuin patentti on myönnetty. Vahingonkorvausta ei voida kuitenkaan tuomita ajalta ennen patenttihakemuksen tekemistä. Vastaajayhtiöt olivat toteuttaneet kanteessa tarkoitetut projektit vuosien 1982–1998 välillä. Kantaja oli tehnyt patenttihakemuksen 21.4.2011. Näin ollen vastaajayhtiöt eivät olleet syyllistyneet vahingonkorvausvelvollisuutta aiheuttavaan patentinloukkaukseen.
MaO hylkäsi kanteen ja velvoitti kantajan suorittamaan vastaajalle 30.771 euroa oikeudenkäyntikuluja.
(MH, 30.7.2014)