UPM Plywood Oy:n (jäljempänä myös UPM) teki 8.6.2015 patenttihakemuksen keksinnöstä ”Menetelmä ja laite puuviilunipun esikuivaamiseksi puristamalla”, jolle myönnettiin 15.6.2018 patentti FI 127449. UPM nosti Metsäliitto Osuuskunta (jäljempänä myös Metsäliitto) vastaan markkinaoikeudessa kyseisen patentin loukkausta koskevan kanteen (markkinaoikeuden asia diaarinumero 271/2022). Markkinaoikeus (MAO) antoi 17.10.2023 päätöksen numero 470/2023, jolla se rajoitti kannepatenttia UPM:n pyytämällä tavalla poistamalla siitä laitetta koskevat patenttivaatimukset.
Metsäliitto vaati, että markkinaoikeus julistaa UPM patentin numero FI 127449 mitättömäksi, sillä se ei ole täyttänyt patentoitavuuden edellytyksiä. Metsäliitto vetosi siihen, että kannepatentin selitys ei ole riittävä, koska alan ammattimies ei pysty toteuttamaan teknisen vaikutuksen määrittelevää piirrettä. Lisäksi keksintö ei ole ollut uusi verrattuna siihen, mikä on tullut tunnetuksi ennen kannepatenttihakemuksen tekemispäivää. Metsäliitto vaati UPM:ää korvaamaan sen arvonlisäverottomat oikeudenkäyntikulut ja palkkion eli yhteensä 800.280,08 euroa viivästyskorkoineen. UPM vetosi, että MAO:n tulisi pysyttää patentti voimassa päätöksen 470/2023 mukaisella tavalla rajoitettuna.
Patenttilain 2 §:n 1 momentin mukaan patentti myönnetään ainoastaan keksintöön, joka on uusi verrattuna siihen, mikä on tullut tunnetuksi ennen patenttihakemuksen tekemispäivää, ja lisäksi olennaisesti eroaa siitä. Pykälän 2 momentin mukaan tunnetuksi katsotaan kaikki, mikä on tullut julkiseksi, joko kirjoituksen tai esitelmän välityksellä, hyväksikäyttämällä tai muulla tavalla.
Metsäliiton mukaan kannepatentti ei ollut uusi verrattuna ennen patenttihakemuksen tekemispäivää 8.6.2015 tunnetuksi tulleeseen Antti Vainion 17.11.2008 päivättyyn ja hyväksyttyyn diplomityöhön ”Kuusiviilun esikuivaus puristamalla”. MAO katsoi, että kyseinen työ oli tullut patenttilain 2 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla julkiseksi ennen kannepatenttihakemuksen tekemispäivää 8.6.2015, jolloin se oli osa tunnetun tekniikan tasoa. Kuitenkin puuviilujen puristamisen toteuttamiseen liittyvistä olettamuksista ja epävarmuustekijöistä johtuen näyttämättä jäi, että Vainion diplomityöstä alan ammattimies olisi yksiselitteisesti ja varmasti voinut päätellä, että kyseisissä laboratoriopuristustesteissä piirre F1.7, joka koski puuviilunippuun puristettavaa pintapainetta, olisi varmuudella toteutunut.
MAO totesi kannepatentin selityksen riittävyydestä, että kannepatentti on esitetty niin selvästi, että alan ammattimies on voinut sen perusteella käyttää keksintöä eikä menetelmän ole tarvinnut toteutua kaikilla mahdollisilla parametreillä. Keksinnöllisyydestä MAO totesi, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan keksinnöllisyyttä on arvioitava sillä perusteella, olisiko alan ammattimies pyrkiessään ratkaisemaan tekniikan tasoon liittyviä ongelmia ja puutteita patenttihakemuksen tekemispäivän mukaisen tekniikan tason perusteella päätynyt patentissa kuvattuun ratkaisuun. MAO tuli tulokseen, että alan ammattimies olisi väistämättä päätynyt piirteen F1.7 mukaiseen lopputulokseen. Näin ollen kannepatentin itsenäisen patenttivaatimuksen 1 mukaisen keksinnön ei katsottu eroavan olennaisesti lähimmästä tunnetun tekniikan tasosta, riidanalaista keksintöä ei voitu pitää keksinnöllisenä. Koska patenttivaatimus 1 ei ollut patentoitavissa, myöskään siihen perustuvat epäitsenäiset patenttivaatimukset eivät voineet jäädä voimaan.
MAO katsoi, ettei kannepatentin mitättömäksi julistamista koskeva asia edellyttänyt Metsäliitolta sen tekemiä hyvin laajoja ja osin myös oikeudenkäynnin laajentumiseen johtaneita toimenpiteitä, eikä siksi kaikista toimenpiteistä johtuvia oikeudenkäyntikuluja voida pitää kohtuullisina oikeudenkäyntikuluina.
MAO julisti patentin FI 127449 mitättömäksi ja velvoitti UPM:n korvaamaan Metsäliiton oikeudenkäyntikulut 282.220 eurolla viivästyskorkoineen. MAO hylkäsi UPM:n vaatimuksen oikeudenkäynti- ja asianosaiskulujensa korvaamisesta.
Eri mieltä olevan jäsenen lausunto:
Eri mieltä oleva MAO:n jäsen totesi lausunnossaan olevansa pääasiaratkaisusta samaa mieltä, mutta oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden olevan epäsuhteessa. Lausunnossa todetaan, että asian laatuun ja vastaajan esittämään oikeudenkäyntikululaskuun nähden kantajan oikeudenkäyntikululaskun sisältämien tehtyjen toimenpiteiden kokonaistuntimäärä on tarpeettoman korkea eikä kantajan oikeudenkäyntikuluvaatimusta voida pitää vastaajan korvausvastuulla olevana siltä osin kuin se ylittää kohtuullisena pidettävän 500.000 euroa.
(SK)