Tekijänoikeuslain mukaisia sopimuslisenssejä myöntämään oikeutettu järjestö A ry katsoi, että X Oy:n menettely oli tekijänoikeuslain 25 h §:n (446/1995) mukaista televisiolähetysten edelleen lähettämistä, koska X Oy ei ollut hankkinut toimintaansa varten järjestöltä sopimuslisenssiä. Järjestö vaati kanteessaan omissa nimissään tekijänoikeuden loukkauksen vahvistamista sekä loukkaukseen perustuvaa hyvitystä ja vahingonkorvausta. Korkein oikeus arvioi oliko A ry:llä oikeutta omissa nimissään ajaa tekijänoikeuden loukkauskannetta oikeudenhaltijoiden puolesta sopimuslisenssiin liittyvien tehtäviensä tai sille annettujen oikeudenkäyntivaltuutusten perusteella.
Lain ja EU-oikeuden tarkastelun perusteella markkinaoikeus (MAO) oli katsonut, ettei Kopiostolla ollut asiavaltuutta ajaa tekijänoikeuden loukkausta koskevaa kannetta sellaisten järjestöjen puolesta ketä se voi sopimuslisenssijärjestönä edustaa tekijänoikeuslain 26 §:ssä (607/2015) perusteella, ellei alkuperäinen oikeudenhaltija ole siirtänyt yksinoikeuksiaan Kopiostolle. Riidan alla olevan materiaalin osalta riittävää selvitystä siirtymisestä ei esitetty, eikä asiavaltuus perustunut myöskään muihin poikkeuksiin prosessimandaatin kiellosta (KKO 1989:87; KKO 2004:18; KKO 2018:8). Sopimusjärjestelyt tai vastavuoroisuussopimukset eivät oikeuttaneet käymään omissa nimissään oikeudenkäyntiä edustettujen tahojen puolesta. Kyseisiltä osin vaatimukset jätettiin tutkimatta.
Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa
Korkein oikeus katsoi, ettei järjestöllä ollut oikeutta omissa nimissään ajaa tekijänoikeuden loukkauskannetta oikeudenhaltijoiden puolesta sopimuslisenssiin liittyvien tehtäviensä tai sille annettujen oikeudenkäyntivaltuutusten perusteella. Asiavaltuutuksen osalta pätee yleisesti prosessimandaatin kielto (ks. esim. KKO 2018:8, kohta 16).
A ry toimi tekijänoikeuslain mukaisena sopimuslisenssijärjestönä. Perustuslakivaliokunta on arvioinut, että on mahdollista säätää lailla niin, että sopimuslisenssijärjestö ajaa myös muiden etua kuin sen kanssa sopineiden etua (PeVL 7/2005 vp s. 7). Laissa ei erikseen tähän tilanteeseen sopivaa poikkeusta.
Teollis- ja tekijänoikeuksien asiavaltuuteen liittyviä seikkoja on harmonisoitu EU-oikeudessa direktiivillä 2004/48/EY (täytäntöönpanodirektiivi). Täytäntöönpanodirektiivin perusteella teollis- ja tekijänoikeuksia kollektiivisesti hallinnoivat elimet voivat sovellettavan lainsäädännön salliessa soveltaa direktiivissä tarkoitettuja toimenpiteitä, menettelyjä ja oikeussuojakeinoja. Tällaista sallivaa ei ole Suomen lainsäädännössä. Unionin tuomioistuin on katsonut, että jos kansallisessa laissa järjestöllä on oikeus edustaa tällaisissa tilanteissa, on katsottava, että sillä on oikeus edustaa myös täytäntöönpanodirektiivissä myönnetyissä oikeussuojakeinoissa (tuomio 7.8.2018, SNB-REACT, C-521/17, EU:C:2018:639, 32, 34–35 ja 38-39 kohta).
Korkein oikeus pyysi asiassa ennakkoratkaisua välitöntä intressiä sekä asianosaiskelpoisuutta koskevien arviointiperusteiden tulkinnasta. Unionin tuomioistuimen tuomion perusteella korkein oikeus totesi, että kysymystä A ry:n asiavaltuudesta sekä välittömästä intressistä merkityksellisenä tekijänoikeuksia kollektiivisesti hallinnoivana järjestönä arvioidaan kansallisten oikeussääntöjen perusteella.
Korkein oikeus katsoi, että sopimuslisenssijärjestön kanneoikeutta teosten massakäyttöä koskevissa loukkaustilanteissa puoltavista tehokkuus- ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohdista kuten se, että yksittäisellä oikeudenhaltijalla ei ole riittävää taloudellista intressiä, huolimatta A ry:llä ei voida katsoa olevan oikeutta ajaa omissa nimissään kannetta. A ry:n asiavaltuuden hyväksyminen sopimuslisenssijärjestönä olevan aseman perusteella tarkoittaisi laissa säädettyä pidemmälle menevää puuttumista omaisuudensuojan piiriin kuuluvaan yksinoikeuteen. Se tarkoittaisi myös niiden sopimuslisenssin piiriin kuuluvien yksinoikeuksien loukkausta, joiden haltijat eivät ole luovuttaneet oikeuksiaan tai niiden valvontaa ja hallinnointia A ry:lle.
A ry ei siis ole sopimuslisenssijärjestönä yksinoikeuksien luvattomaan käyttöön perustuvassa loukkauskanteessa osapuoli, eikä sillä siten lähtökohtaisesti ole loukkausasiassa asiavaltuutta. Vastaavasti A ry:llä ei ole myöskään sille sopimuslisenssijärjestönä laissa säädettyihin tehtäviin ja oikeuksiin perustuvaa välitöntä intressiä ajaa omissa nimissään loukkauskannetta sopimuslisenssisuhteen ulkopuolisia tahoja vastaan.
Korkein oikeus totesi, että sopimuslisenssijärjestöjen asiavaltuudesta loukkauskanteiden ajamiseen ei myöskään ole oikeuskäytäntöä (KKO 1989:87 ja käräjä ja hovioikeuksien oikeuskäytäntö), jonka perusteella niiden kanneoikeutta voitaisiin pitää vakiintuneena. Oikeuskäytännön ja kansallisen lain perusteella ei siis voida päätellä, että järjestöllä olisi asiavaltuus asiassa.
Korkein oikeus katsoi, etteivät tekijänoikeusjärjestölle annetun asiavaltuuden hyväksymistä puoltavat näkökohdat tai sitä koskeva oikeuskäytäntö ole myöskään riittävän painavia perusteita poiketa prosessimandaatin kiellosta edes asiasta sopineiden osapuolten kesken. Asiavaltuus voitaisiin perustaa sopimusjärjestelyin oikeudenluovutusten kautta, jolloin ei tarvitsisi poiketa prosessimandaatista. Lisäksi järjestö voisi avustaa loukkausasiaa omissa nimissään ajavia oikeudenhaltijoita.
Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot
Oikeusneuvos Guimaraes-Purokoski ja Uusitalo: kertovat kuitenkin olevansa osin erimieltä. He toteavat, että A ry:llä on sille annettujen hallinnointi- ja valvontavaltuuksien sekä oikeudenkäyntivaltuutusten perusteella edustamiensa oikeudenhaltijoiden puolesta ollut oikeus omissa nimissään ajaa X Oy:tä vastaan kannetta, joka on perustunut oikeudenhaltijoiden edelleen lähettämistä koskevien yksinoikeuksien väitettyyn loukkaukseen.
He perustelevat tätä muun muassa siten, että tilanteessa, jossa X Oy ei ole hankkinut A ry:ltä sopimuslisenssiä ja jossa teosten tekijänoikeuksien haltijoille ei ole suoritettu korvausta heidän yksinoikeuksiensa käyttämisestä, A ry:llä on sopimuslisenssijärjestönä välitön intressi vaatia tuomioistuimessa sen riitaisen kysymyksen ratkaisemista. He tulkitsevat, että asia C-201/22 Telia Finland tukee myös sitä, että A ryllä on välitön intressi kyseessä olevien oikeuksien puolustamiseksi ja välitön intressi vaatia loukkauksen vahvistamista sekä hyvitystä ja vahingonkorvausta.
Muunlainen laintulkinta tarkoittaisi heidän mukaansa sitä, sopimuslisenssijärjestö, jolla on oikeus periä sopimuksen mukaiset lisenssimaksut, ei voisi tehokkaasti loukkauskannetta oikeussuojakeinona käyttäen puuttua havaitsemaansa toimintaan. Tekijöiltä jäisi saamatta etuus, jonka kerääminen on sopimuslisenssijärjestelmän perustuslaillisen hyväksyttävyyden perusta (PeVL 7/2005 vp s. 7).
Ei voida heidän mukaansa ottaa edellytykseksi, että tällaisessa on säännelty laissa, sillä se merkitsi aiempaa oikeustilaa pidemmälle menevää vaatimusta. He vetoavat myös siihen, että järjestöt ovat jo tosiasiallisesti käyttäneet puhevaltaa tällaisissa asioissa ja että kyseisessä tilanteessa ei ole tarpeen ottaa kantaa puhevallan eksklusiivisuuteen, sillä se voidaan ratkaista muuten. He perustelevat myös lausunnossaan, miksi prosessimandaatista on perusteltua poiketa vastaavissa tilanteissa oikeudenhaltijan valtuutuksen perusteella.
(EB)