-verkkolehti1/1996
Kysymys kohtuullisen korvauksen määrästä. Keksintö oli osa työnantajan valmistamasta laitteesta. Työnantajan aikaisemmin valmistamat laitteet erosivat useissa suhteissa olennaisesti kyseessä olevasta laitteesta. Lautakunta katsoi, että kyseessä olevan yhden osatekijän valmistuksessa syntynyttä laskelmallista kustannussäästöä ei voitu pitää työsuhdekeksintöasetuksen 3 §:n 2 momentissa tarkoitettuna hyötynä. Tämän vuoksi lautakunta määritti arvon lisenssisopimuksiin vertaamalla.
2/1996
Kysymys kohtuullisen korvauksen määrästä. Keksinnön ansiosta työnantajan valmistamaan laitteeseen tarvittiin kahden muuntajan sijasta vain yksi muuntaja. Lautakunta katsoi, että koska keksinnön mukaiselle menetelmälle oli olemassa vertailukohta, keksinnön arvo voitiin määrittää työnantajan saaman hyödyn perusteella.
3/1996
Kysymys keksintöön kohdistuvista oikeuksista. Työntekijä A oli tehnyt keksinnön suorittaessaan työnantajaltaan B:ltä tehtäväksi saamaansa tuotekehitystyötä C:lle. Lautakunta katsoi, että B:llä oli oikeus saada itselleen kokonaan oikeus A:n tekemään keksintöön eikä A ollut oikeutettu luovuttamaan keksintöön kohdistuvia oikeuksia C:lle. Koska keksintöön kohdistuvien oikeuksien määräytyminen B:n ja C:n välillä riippui niiden välisen sopimuksen sisällöstä eikä kyse ollut työsuhdekeksintölain tulkinnasta, lautakunta ei ollut toimivaltainen antamaan lausuntoa tältä osin.
4/1996
Kysymys oikeudesta keksintöön. Työntekijä A oli ollut mukana työnantajan tuotekehitysprojektissa. Lautakunta katsoi, että A ei ollut näyttänyt keksinnön syntyneen ennen projektin aloittamista. Sen vuoksi keksinnön oli katsottava syntyneen A:lle tarkemmin määrätyn tehtävän tuloksena, joten työnantajalla oli oikeus saada itselleen oikeus keksintöön.
Kysymys myös kohtuullisen korvauksen määrästä. Lautakunta katsoi, että keksinnön arvoa ei voitu määrittää työnantajan saaman taloudellisen hyödyn perusteella, koska tuotteen valmistuskustannuksia ei voitu verrata muuhun menetelmään, sillä kyse oli uudesta tuotteesta, ja koska tuotteen valmistuksesta saatua voittoa ei voitu sellaisenaan pitää keksinnön arvona. Lautakunta määritti keksinnön arvon lisenssianalogian perusteella. Keksintö ei ollut valmis, silloin kun oikeus keksintöön siirtyi työnantajalle. Lautakunta otti huomioon tämän jatkokehitystyön vaatimat kustannukset arvioimalla keksinnön valmiusasteen sillä hetkellä, kun oikeus keksintöön siirtyi työnantajalle. Lautakunta katsoi, että kanssakeksijöiden osuuksia oli pidettävä yhtä suurina, kun asiassa ei ollut esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella osuuksia olisi ollut pidettävä eri suuruisina.
5/1996
A oli solminut B Oy:n kanssa työsopimuksen. A oli ollut myös B Oy:n toimitusjohtaja ja oli ilmoituksensa mukaan kuulunut B Oy:n hallitukseen yhtenä sen neljästä jäsenestä. A:lla ei ollut osakeomistusta B Oy:ssä. Lautakunta katsoi, että A:ta oli pidettävä työsuhdekeksintölain 1 §:ssä tarkoitettuna työntekijänä. Kysymys myös kohtuullisen korvauksen määrästä. Kyseessä oli keksintö, jonka mukaisia laitteita työnantaja myi toiminnassaan. Lautakunta katsoi, että keksinnön mukaista laitetta oli pidettävä uutena tuotteena. Koska tuotteen valmistuskustannuksia ei voitu verrata muun tuotteen valmistuskustannuksiin, lautakunta määritti keksinnön arvon lisenssianalogian perusteella. Lautakunta otti lisenssimaksun suuruutta määrittäessään huomioon toisaalta tuotteen melko suuren myyntikatteen ja toisaalta Eurooppapatentin saamiselle ilmenneet esteet.
6/1996
Kysymys siitä, oliko työntekijä (A) menettänyt oikeutensa korvaukseen työsuhdekeksintölain 7 §:n 3 momentin vanhentumissäännöksen nojalla. Työnantaja (B) oli suorittanut A:lle keksinnöistä korvauksia, jotka olivat perustuneet B:n työsuhdekeksintöohjesääntöön. A väitti, että korvauksesta oli syntynyt sopimus, minkä vuoksi hänellä oli oikeus korvaukseen olennaisesti muuttuneiden olosuhteiden vuoksi.
Lautakunta katsoi, että korvausten vakiomääräisyys ei yksinomaan osoittanut, että maksusuorituksia ei olisi tarkoitettu työsuhdekeksintölain 7 §:n mukaisiksi korvauksiksi. Työsuhdekeksintölaki ei rajoittanut työnantajan ja työntekijän oikeutta keksinnön syntymisen jälkeen sopia siitä, miten kohtuullinen korvaus määräytyy.
Lautakunta totesi, että työsuhdekeksintöohjesääntö oli työnantajan yksipuolinen tahdonilmaisu. Ohjesäännöstä ja B:n tekemistä maksusuorituksista oli pääteltävissä, että B oli tarkoittanut maksetut korvaukset työsuhdekeksintölain mukaisiksi korvauksiksi. A oli ottanut B:n maksamat korvaukset vastaan ja oli esittänyt lisävaatimuksia vasta sen jälkeen, kun hän oli katsonut olosuhteiden muuttuneen. Lautakunta katsoi A:n hyväksyneen maksetut määrät korvauksiksi. Lautakunta katsoi, että A:n ja B:n välille oli syntynyt sopimus korvauksesta. Sen vuoksi korvausvaatimus ei ollut vanhentunut, vaan A:lla saattoi olla oikeus korvaukseen työsuhdekeksintölain 9 §:n 1 momentin nojalla olennaisesti muuttuneiden olosuhteiden johdosta.
7/1996
Työntekijä (A) oli pyytänyt lausuntoa osittain samoista kysymyksistä, josta lautakunta oli jo antanut lausunnon (5/1995). Lautakunta katsoi, että se voi ottaa asian uudelleen käsiteltäväksi, jos asiassa vedotaan sellaiseen seikkaan tai todisteeseen, jota ei ole aikaisemmin voitu kohtuudella esittää.
Lautakunta katsoi kahden keksinnön osalta, että korvausvaatimus oli työsuhdekeksintölain 7 §:n 3 momentin nojalla vanhentunut, elleivät A ja työnantaja (B) olleet tehneet korvauksesta sopimusta eikä lautakunta ollut toimivaltainen antamaan lausuntoa siitä, oliko A oikeutettu korvaukseen asianosaisten tekemän sopimuksen perusteella. Sopimuksen tekemisen jälkeen muuttuneiden olosuhteiden osalta lautakunta katsoi, ettei A ollut vedonnut sellaiseen seikkaan tai todisteeseen, jota A ei olisi voinut aikaisemmin kohtuudella esittää.
Kolmannen keksinnön osalta A ei ollut väittänyt, että korvauksesta olisi tehty sopimus. Lautakunta katsoi, että korvausvaatimus oli vanhentunut (asiaan sovellettu työsuhdekeksintölain 7 §:n 3 momenttia sellaisena kuin se on ollut voimassa ennen 1.10.1988).
Huomautus: Ratkaisun päivämäärä ei tiedossa
(IK)